Netti-aika kuluu niin nopeasti. Joko näitä lehtiä on sata? No on niitä. Ei tullut vielä edes ihan vuotta täyteen, mutta silti tässä on olo kuin mummelilla, antiikkinen, hieman patinoitunut. Sata numeroa Blogisanomia on tehnyt meistä omissa silmissämme instituution, vaikka suurin osa lukijoistamme on toki osannut asettaa meidät siihen lokeroon johon kuulumme, eli yhdeksi omituiseksi, eikä kovinkaan järkeväksi ilmiöksi Blogistanian omituisuuksien keskellä.

Onko tässä näiden sadan numeron voimin saatu jotakin aikaan? Joitakin olemme ilahduttaneet, jotkut ovat pahoittaneet mielensä. Linkkien kanssa on tullut sählättyä aika tavalla ja välillä on tullut viitattua vähän mihin sattuu. Onko sananvapaus edistynyt Blogistaniassa? Mielipiteitä on varmaan monia ja epäilen että on myös monia joilla ei ole asiasta mielipidettä.

Valoa kohden mennään, jokin muukin alkaa vähitellen heräillä kuin Siisi. Ei ole sotkua, vaan kukkia täälläkin. Kevät on sopiva aika päästää irti menneisyydestä. Heittää vaikka ex-kumppanin arkistot roskiin jos tämä ei ole niitä pariin vuoteen kaipaillut. Joskus sitä tosiaan jää roikkumaan menneisyyteensä. Edessä odottava tuntematon pelottaa. Sitä takertuu tuttuun ja turvalliseen, vaikka se olisi oikeastaan käynyt jo rasitteeksi.

Blogisanomien ylläpitokin on ollut omalla tavallaan kuluttavaa elämää, mutta sen julkisuuden kanssa on ollut vähän niin ja näin.  No pääsimmehän me Kuukausiliitteeseen, lieneekö tuo uramme kohokohta. Vaikea sanoa, pitäisi tarkistaa S:ltä. Julkisuus on kuitenkin voimatekijä. Mari Koo huomasi että esiintyminen televisiossa kuusinkertaisti kävijämäärän. Meillä näitä televisiotähtiä on jo enemmänkin. Huhujen mukaan myös Mieto Marinadi  on menestyksekkäästi esiintynyt televisiossa ja Uberkuulkin mainittu. Toivomme kävijäryntäystä heidänkin blogeihinsa.

Miten kuvata ulkopuolisuus kaupungissa jossa on opiskellut, tehnyt työtä, ollut työtön, kyselee
Tukholmalainen. Samalla tavalla voisin pohtia suhdettani Blogistaniaan. Olenko sisällä vai ulkona? Kuulunko tänne, vai en? Riippuu varmaan päivästä. Joskus olen innokkaampi kuulumaan tähän vellovaan verkkoyhteisöön, joskus taas tuntuu, että on hyvä päivä irrottaa piuha päästä ja lähteä kuuntelemaan kuinka mustarastas laulaa. Kultaisen kuukkelin sulosäveliähän tässä on odoteltu, mutta taitaa siltä osin kisa olla hiukan myöhässä. Ehkä kultainen kuukkeli on lintunfluenssan ensimmäinen kotimainen uhri. En tiedä, kyselkää Samilta. Kyllähän meidän piti  hehkuttaa ehdokasasetteluita ja kritisoida purevasti raatia ja kategorioita, mutta tämä blogielämä on tällaista, hiukan vastuutonta ja lyhytjänteistä. Kaikki hauska loppuu aikanaan ja pitää tunnistaa se kohta jossa on syytä suunnistaa kohti uusia seikkailuja. Haikeaahan tämä.  Tässä voi tulla vielä sellainenkin olo, että kukaan ei rakasta minua ja viiltelen itseäni muovilusikalla. Mutta se on sen ajan murhe. Juuri nyt tunnen itseni teinitytöksi joka on ihastunut ensimmäistä kertaa, minä vain olen ihastunut ajatukseen ettei minun tarvitse enää koskaan päivittää Blogisanomia.

Jäähyväisnumeron perässä on S:n perusteellinen historiikki siitä kuinka tämä instituutio sai alkunsa. Omasta puolestani kiitän kaikkia tilaajiamme ja lukijoitamme ja varsinkin kaikkia jotka ovat jaksaneet kommentoida ja linkittää ja ovat ymmärtäneet lehtemme tarkoituksen. Muita blogiyhteisön jäseniä kiitämme kärsivällisyydestä. S:ää kiitän hyvästä yhteistyöstä ja siitä että hän on ollut loistava pomo. Ei minulla sitten oikein muuta sanottavaa olekaan joten lainaan runoilijaa ja totean että merkitys ja tarkoitus on kuin vessanpytyn kannella, eikä sitten muuta kuin kukkahattu päähän keikkumaan.

Hyvää loppuelämää, olette rakkaita!




Eläkeläinen muistelee

Haluaisin sanoa pari sanaa BlogiSanomien synnystä ja kuolemasta.Lukeminen on vapaaehtoista eikä edes suositeltavaa. Olisi varmasti uljaampaa kadota sumuun jälkiä jättämättä, mutta se olisi niin tylsää. Joten tässä nyt uteliaille historiallista höpinää.

Idea Blogisanomien kaltaisen lehden tekemisestä syntyi ihan kerta kaikkiaan hetkellisen mielenhäiriön seurauksena, sille ei ole mitään järjellistä selitystä. Ajatus tuntui jo aluksi aivan älyttömältä ja siksi kai se tuntuikin niin hyvältä. Älyttömäksi se lopulta osoittautuikin. Listalla on nyt yli 4500 blogia. Ei hyvä ihme kuulkaa, niiden kaikkien selaaminen on suuruudenhullua. Se alkaa käydä työstä, mutta tuo palkka vain on himpun verran huono. Työmoraali on ollut ihan OK noin yleisesti ottaen, mitä nyt välillä on päässyt haukotuttamaan. Joskus lievä blogien yliannostus on aiheuttanut ripulia ja oksentelua, mutta parhaimpina päivinä on tuntunut aika sähäkältä. Vähän niin kuin olisi kärpänen. Paljon tuli pörrättyä, piru vie.

50517.jpg


Mukavaahan se on ollut, eikä tähän lopettamiseen sisälly minkäänlaista dramatiikkaa, eikä kolmatta osapuolta. Valitettavasti. Mokattua on kyllä pari kertaa tullut ja silloin sitä on enempi ollut kuin sianporsas omassa läävässään.

Piti jatkaa vielä siitä sanomien synnystä. Eli olin vuodesta toiseen netin keskustelupalstoilla törmännyt tyytymättömiin uusiin keskustelijoihin, joiden oli aina yhtä vaikea päästä niin kutsuttuun sisäpiiriin. Itsestähän se eniten oli kiinni. Miksi eivät vain ängänneet mukaan. Kukaan netissä kenenkään turpaa saa lopullisesti tukittua, vaikka aihettakin olisi. Joka tapauksessa keskustelu ja valitus sisäpiireistä oli niitä suosituimpia puheenaiheita. Koska blogit olivat listalla paremmuusjärjestyksessä, tuli vaan mieleen, että uusien tulokkaiden pääseminen bloggaajien ytimeen olisi vieläkin vaikeampaa. Mutta mitä se loppujen minulle kuului, miten vaikeaa muilla on. Ei mitään. Enkä minä keksi ainuttakaan selitystä tälle epämääräiselle käytökselle... PMS? Aivokasvain? Vatsakatarri? Ajatus sensaatiomaisesta lehdestä oli joka tapauksessa olevinaan jotenkin fantastinen. Olin ihan sokaistunut neroudestani. Jokaisella - niin vanhalla kuin uudellakin bloggarilla - olisi pian mahdollisuus tulla nähdyksi, kunhan lehti saisi pontta lööppeihinsä. Siitä syystä oli heti alkuunsa madallettava uutiskynnyksiä ja stailattava lehden paparazzi-imagoa. Sitä varten piti saada kohuhenkilö, josta voisi juoruilla ja jonka pitäjää voisi haastatella ilman, että joutuisi lynkatyksi. Niinpä minä sitten aloin kirjoitta myös toista blogia. Sitä Salarakasta. Älkää nyt hyvä ihme kertoko tätä kenellekään. Hävettää vieläkin. Onneksi Salarakkaan vanavedessä blogistaniaan ilmestyi muita sensaatiomaisia naisia ja miehiä, joten sen sutturan elämä oli luojan kiitos lyhyt ja päättyi hätäisesti. Voi hyvä ihme, kaikkea minäkin teille menen kertomaan.

Mutta minähän en tietenkään aloittanut BlogiSanomia yksin, jösses sentään. Pyysin erästä vanhaa nettituttavaani mukaan ja ihme kyllä maailmasta löytyi todellakin toinen yhtä kajahtanut tyyppi, joka suostui hommiin. Lehden nimestä meille syntyi parin viikon mittainen vääntö, joka alkoi Blogisanomista ja päättyi Blogisanomiin. Kun sitten totuus lehden tekemisen työmäärästä paljastui, heppu jätti minut pian pulaan ja kirjoittelin sitten yksinäni kaikenlaista. Blogspot meni nurin eikä näkynyt kuin puolelle blogistaniaa ja minä se tunsin itseni niin hemmetin tärkeäksi. Olinkin valmis luopumaan tärkeydestäni heti parin viikon jälkeen. Hommaa oli aivan liikaa ja blogeja poksahteli kuin nutipäitä kudusta, mutta lehti oli päässyt hyvään alkuun ja olisi ollut sääli antaa kaiken valua hukkaan. Niin minä todella silloin ajattelin, voi herranjumala sentään, ja valittelin parille muullekin tuttavalleni asiasta. Sanoin, että jopa oli sairas idea tämä. Lehteä seuranneina niistä kumpikin oli ihan, että  eijeiei, älä lopeta, minä autan... ja niin ne sitten tulivat kyytiin. Kritiikki kuitenkin jatkui ja toinen apureista järkyttyi liiaksi jatkaakseen. Se kommentti oli liikaa, jossa sanottiin, että tämä lehti se on alkanut päivä päivältä enemmän muistuttaa pikkukakkosta, vaikka minusta pikkukakkonen on aina ollut yliveto. Silloin me kuitenkin jäimme Ellilän Kirstin kanssa kaksin pitämään lehteä ja siitä pitäen kaikki sujuikin aika hemmetin hyvin. Vähitellen päästiin rytmiin ja Kirsti teki lehden viikolla ja minä sitten viikonloppuna. Kirsti on kyllä hyvä toimittaja. (Jos joku on kiinnostunut, niin voin suositella.)

Jos muistatte, niin alussa valitus oli aika yleistä, koska kaikki eivät tulleet huomatuiksi yhtä aikaa. Tuntui hullunkuriselta pitää blogia, jonka tarkoitus oli tuoda kaikkia esille, mutta joka tuntui epäonnistuvan joka samperin kerta.Nerokas ideani ei enää ihan mielettömästi säihkynyt. Aina löytyi joku kaltoin kohdeltu bloggari ja nyt niitä on tullut pari tuhatta lisää. Blogeja on niin paljon, ettei yksi lehti kesää tee. Tämä on enää yksi varpusen pieru. Nykyisin ehdimme enää huomioimaan kymmenyksen kaikista blogeista ja aiheuttamaan lopuille bloggareille pahan mielen ja silti tähän menee tajuttomasti aikaa.Yksi lehti vie parhaimmillaan koko päivän, joskus palan toisestakin, jos paneutuu kunnolla. Joka kerta kaikkia luetuksi tulleita blogeja ei yksinkertaisesti saanut millään aasinsillalla tekeillä olevaan läpyskään, vaan siihen päätyi murto-osa niistä kaikista läpikahlatuista. Eihän se kirjoittaminen ole homma eikä mikään, mutta se etsiminen ja selaaminen ja aiheiden keksiminen, uh. Tuskanhiki tässä nousee ohimoille, kun ajattelen keväisiä sunnuntaipäiviä  omassa kopissani lukemassa tuntemattomia blogeja ja väkertämässä niistä jotakin hyväntekeväisyyslärpykkää. Myös Kirsti odottaa päiviä, että saa lukea mitä haluaa ja olla lukematta niitä, mitkä saavat savun nousemaan korvista. Hei, on niitä.

Onhan se tietty ollut opettavaista hypätä sivullisen S:n saappaisiin. Olemme Kirstin kanssa molemmat pistäneet kaikki bloggarit samalle viivalle toplistasijoituksesta riippumatta ja olen muutaman kerran hampaita narskutellen pistänyt itseänikin halvasta, Kirstistä puhumattakaan. Siitä syystä joskus kritiikki epäoikeudenmukaisesta kohtelusta tuntui ylimitoitetulta, olinhan itsekin ollut omissa kynsissäni.Suoraan sanoen kerran vitutti tosi rankasti mitä itsestäni kirjoitin. Että piti sen ämmän mennä tommosta sanomaan...Kenenkään ei tietenkään ole kestettävä kaikkea mitä täältäkin on tullut. Lehteä on vain kovin vaikea pitää mairitellen jokaikistä. Kuka hitto sellaista jaksaisi edes lukea. Meiltä toivottiin useaan kertaan, että jättäisimme mainitsematta jo suosittuja blogeja, mutta niissähän ne useimmat lukijat majailivat. Miten olisimme saaneet näkyvyyttä vähemmän huomiota saaneille blogeille esittelemällä pelkästään tuntemattomia blogeja muutamalle tuntemattomalle lukijalle? En usko, että moni on tullut todella epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, se ei ainakaan koskaan ollut tarkoitus. Siitä syystä jätämme arkiston vielä näkyviin. Jonkun ajan päästä moni asia näyttääkin ihan erilaiselta kuin miltä se näyttää nyt. Jos ei, niin ottakaa yhteyttä.

Kaiken kaikkiaan parhaimmillaan Blogisanomien tekeminen tuntui ihan kivalta. Toivottavasti siitä oli iloa. Onhan niitä kohokohtiakin ollut. Oli todella harmi, ettei haastatteluille löytynyt enempää aikaa, ne olivat minustakin ihania ja monilta olisi tehnyt mieli udella kaikenlaista. Muutenkin olo on aika hyvä ja huojentunut. Onpahan ainakin tullut luettua blogeja ja kurkistettua tuhansiin kirjoituksiin ja kerrottua niistä jotakin myös muille. Nyt on aika lopettaa ja toivottaa onnea toisille metablogeille ja kaikille bloggareille. Kiitos.