Netti-aika kuluu niin nopeasti. Joko näitä lehtiä on sata? No on niitä.
Ei tullut vielä edes ihan vuotta täyteen, mutta silti tässä on olo kuin
mummelilla,
antiikkinen, hieman patinoitunut. Sata numeroa Blogisanomia on tehnyt
meistä omissa silmissämme instituution, vaikka suurin osa lukijoistamme
on toki osannut asettaa meidät siihen lokeroon johon kuulumme, eli
yhdeksi omituiseksi, eikä kovinkaan järkeväksi ilmiöksi Blogistanian
omituisuuksien keskellä.
Onko tässä näiden sadan numeron
voimin saatu jotakin aikaan? Joitakin olemme ilahduttaneet, jotkut ovat
pahoittaneet mielensä. Linkkien kanssa on tullut sählättyä aika tavalla
ja välillä on tullut viitattua vähän mihin sattuu. Onko sananvapaus
edistynyt Blogistaniassa? Mielipiteitä on varmaan monia ja epäilen että
on myös monia joilla ei ole asiasta mielipidettä.
Valoa kohden mennään, jokin muukin alkaa vähitellen heräillä kuin Siisi. Ei ole sotkua, vaan kukkia täälläkin. Kevät on sopiva aika päästää irti menneisyydestä. Heittää vaikka ex-kumppanin arkistot roskiin
jos tämä ei ole niitä pariin vuoteen kaipaillut. Joskus sitä tosiaan
jää roikkumaan menneisyyteensä. Edessä odottava tuntematon pelottaa.
Sitä takertuu tuttuun ja turvalliseen, vaikka se olisi oikeastaan
käynyt jo rasitteeksi.
Blogisanomien ylläpitokin on ollut omalla tavallaan kuluttavaa elämää,
mutta sen julkisuuden kanssa on ollut vähän niin ja näin. No
pääsimmehän me Kuukausiliitteeseen, lieneekö tuo uramme kohokohta.
Vaikea sanoa, pitäisi tarkistaa S:ltä. Julkisuus on kuitenkin
voimatekijä. Mari Koo huomasi että esiintyminen televisiossa
kuusinkertaisti kävijämäärän. Meillä näitä televisiotähtiä on jo
enemmänkin. Huhujen mukaan myös Mieto Marinadi on menestyksekkäästi esiintynyt televisiossa ja Uberkuulkin mainittu. Toivomme kävijäryntäystä heidänkin blogeihinsa.
Miten kuvata ulkopuolisuus kaupungissa jossa on opiskellut, tehnyt työtä, ollut työtön, kyselee Tukholmalainen.
Samalla tavalla voisin pohtia suhdettani Blogistaniaan. Olenko sisällä
vai ulkona? Kuulunko tänne, vai en? Riippuu varmaan päivästä. Joskus
olen innokkaampi kuulumaan tähän vellovaan verkkoyhteisöön, joskus taas
tuntuu, että on hyvä päivä irrottaa piuha päästä ja lähteä kuuntelemaan
kuinka mustarastas laulaa. Kultaisen kuukkelin
sulosäveliähän tässä on odoteltu, mutta taitaa siltä osin kisa olla
hiukan myöhässä. Ehkä kultainen kuukkeli on lintunfluenssan ensimmäinen
kotimainen uhri. En tiedä, kyselkää Samilta. Kyllähän meidän piti hehkuttaa ehdokasasetteluita ja kritisoida purevasti raatia ja kategorioita,
mutta tämä blogielämä on tällaista, hiukan vastuutonta ja
lyhytjänteistä. Kaikki hauska loppuu aikanaan ja pitää tunnistaa se
kohta jossa on syytä suunnistaa kohti uusia seikkailuja. Haikeaahan
tämä. Tässä voi tulla vielä sellainenkin olo, että kukaan ei rakasta minua ja viiltelen itseäni muovilusikalla.
Mutta se on sen ajan murhe. Juuri nyt tunnen itseni teinitytöksi joka
on ihastunut ensimmäistä kertaa, minä vain olen ihastunut ajatukseen
ettei minun tarvitse enää koskaan päivittää Blogisanomia.
Jäähyväisnumeron perässä on S:n perusteellinen historiikki siitä kuinka
tämä instituutio sai alkunsa. Omasta puolestani kiitän kaikkia
tilaajiamme ja lukijoitamme ja varsinkin kaikkia jotka ovat jaksaneet
kommentoida ja linkittää ja ovat ymmärtäneet lehtemme tarkoituksen.
Muita blogiyhteisön jäseniä kiitämme kärsivällisyydestä. S:ää kiitän
hyvästä yhteistyöstä ja siitä että hän on ollut loistava pomo. Ei
minulla sitten oikein muuta sanottavaa olekaan joten lainaan runoilijaa
ja totean että merkitys ja tarkoitus on kuin vessanpytyn kannella, eikä sitten muuta kuin kukkahattu päähän keikkumaan.
Hyvää loppuelämää, olette rakkaita!
Eläkeläinen muistelee
Haluaisin sanoa pari sanaa BlogiSanomien synnystä ja
kuolemasta.Lukeminen on vapaaehtoista eikä edes suositeltavaa. Olisi
varmasti uljaampaa kadota sumuun jälkiä jättämättä, mutta se olisi niin
tylsää. Joten tässä nyt uteliaille historiallista höpinää.
Idea Blogisanomien kaltaisen lehden tekemisestä syntyi ihan kerta
kaikkiaan hetkellisen mielenhäiriön seurauksena, sille ei ole mitään
järjellistä selitystä. Ajatus tuntui jo aluksi aivan älyttömältä ja
siksi kai se tuntuikin niin hyvältä. Älyttömäksi se lopulta
osoittautuikin. Listalla on nyt yli 4500 blogia. Ei hyvä ihme kuulkaa,
niiden kaikkien selaaminen on suuruudenhullua. Se alkaa käydä työstä,
mutta tuo palkka vain on himpun verran huono. Työmoraali on ollut ihan
OK noin yleisesti ottaen, mitä nyt välillä on päässyt haukotuttamaan.
Joskus lievä blogien yliannostus on aiheuttanut ripulia ja oksentelua,
mutta parhaimpina päivinä on tuntunut aika sähäkältä. Vähän niin kuin
olisi kärpänen. Paljon tuli pörrättyä, piru vie.
Mukavaahan se on ollut, eikä tähän lopettamiseen sisälly minkäänlaista
dramatiikkaa, eikä kolmatta osapuolta. Valitettavasti. Mokattua on
kyllä pari kertaa tullut ja silloin sitä on enempi ollut kuin
sianporsas omassa läävässään.
Piti jatkaa vielä siitä
sanomien synnystä. Eli olin vuodesta toiseen netin keskustelupalstoilla
törmännyt tyytymättömiin uusiin keskustelijoihin, joiden oli aina yhtä
vaikea päästä niin kutsuttuun sisäpiiriin. Itsestähän se eniten oli
kiinni. Miksi eivät vain ängänneet mukaan. Kukaan netissä kenenkään
turpaa saa lopullisesti tukittua, vaikka aihettakin olisi. Joka
tapauksessa keskustelu ja valitus sisäpiireistä oli niitä suosituimpia
puheenaiheita. Koska blogit olivat listalla paremmuusjärjestyksessä,
tuli vaan mieleen, että uusien tulokkaiden pääseminen bloggaajien
ytimeen olisi vieläkin vaikeampaa. Mutta mitä se loppujen minulle
kuului, miten vaikeaa muilla on. Ei mitään. Enkä minä keksi ainuttakaan
selitystä tälle epämääräiselle käytökselle... PMS? Aivokasvain?
Vatsakatarri? Ajatus sensaatiomaisesta lehdestä oli joka tapauksessa
olevinaan jotenkin fantastinen. Olin ihan sokaistunut neroudestani.
Jokaisella - niin vanhalla kuin uudellakin bloggarilla - olisi pian
mahdollisuus tulla nähdyksi, kunhan lehti saisi pontta lööppeihinsä.
Siitä syystä oli heti alkuunsa madallettava uutiskynnyksiä ja
stailattava lehden paparazzi-imagoa. Sitä varten piti saada
kohuhenkilö, josta voisi juoruilla ja jonka pitäjää voisi haastatella
ilman, että joutuisi lynkatyksi. Niinpä minä sitten aloin kirjoitta
myös toista blogia. Sitä Salarakasta. Älkää nyt hyvä ihme kertoko tätä
kenellekään. Hävettää vieläkin. Onneksi Salarakkaan vanavedessä
blogistaniaan ilmestyi muita sensaatiomaisia naisia ja miehiä, joten
sen sutturan elämä oli luojan kiitos lyhyt ja päättyi hätäisesti. Voi
hyvä ihme, kaikkea minäkin teille menen kertomaan.
Mutta
minähän en tietenkään aloittanut BlogiSanomia yksin, jösses sentään.
Pyysin erästä vanhaa nettituttavaani mukaan ja ihme kyllä maailmasta
löytyi todellakin toinen yhtä kajahtanut tyyppi, joka suostui hommiin.
Lehden nimestä meille syntyi parin viikon mittainen vääntö, joka alkoi
Blogisanomista ja päättyi Blogisanomiin. Kun sitten totuus lehden
tekemisen työmäärästä paljastui, heppu jätti minut pian pulaan ja
kirjoittelin sitten yksinäni kaikenlaista. Blogspot meni nurin eikä
näkynyt kuin puolelle blogistaniaa ja minä se tunsin itseni niin
hemmetin tärkeäksi. Olinkin valmis luopumaan tärkeydestäni heti parin
viikon jälkeen. Hommaa oli aivan liikaa ja blogeja poksahteli kuin
nutipäitä kudusta, mutta lehti oli päässyt hyvään alkuun ja olisi ollut
sääli antaa kaiken valua hukkaan. Niin minä todella silloin ajattelin,
voi herranjumala sentään, ja valittelin parille muullekin tuttavalleni
asiasta. Sanoin, että jopa oli sairas idea tämä. Lehteä seuranneina
niistä kumpikin oli ihan, että eijeiei, älä lopeta, minä autan...
ja niin ne sitten tulivat kyytiin. Kritiikki kuitenkin jatkui ja toinen
apureista järkyttyi liiaksi jatkaakseen. Se kommentti oli liikaa, jossa
sanottiin, että tämä lehti se on alkanut päivä päivältä enemmän muistuttaa pikkukakkosta, vaikka minusta pikkukakkonen on aina ollut yliveto. Silloin me kuitenkin jäimme Ellilän Kirstin
kanssa kaksin pitämään lehteä ja siitä pitäen kaikki sujuikin aika
hemmetin hyvin. Vähitellen päästiin rytmiin ja Kirsti teki lehden
viikolla ja minä sitten viikonloppuna. Kirsti on kyllä hyvä toimittaja.
(Jos joku on kiinnostunut, niin voin suositella.)
Jos
muistatte, niin alussa valitus oli aika yleistä, koska kaikki eivät
tulleet huomatuiksi yhtä aikaa. Tuntui hullunkuriselta pitää blogia,
jonka tarkoitus oli tuoda kaikkia esille, mutta joka tuntui
epäonnistuvan joka samperin kerta.Nerokas ideani ei enää ihan
mielettömästi säihkynyt. Aina löytyi joku kaltoin kohdeltu bloggari ja
nyt niitä on tullut pari tuhatta lisää. Blogeja on niin paljon, ettei
yksi lehti kesää tee. Tämä on enää yksi varpusen pieru. Nykyisin
ehdimme enää huomioimaan kymmenyksen kaikista blogeista ja aiheuttamaan
lopuille bloggareille pahan mielen ja silti tähän menee tajuttomasti
aikaa.Yksi lehti vie parhaimmillaan koko päivän, joskus palan
toisestakin, jos paneutuu kunnolla. Joka kerta kaikkia luetuksi
tulleita blogeja ei yksinkertaisesti saanut millään aasinsillalla
tekeillä olevaan läpyskään, vaan siihen päätyi murto-osa niistä
kaikista läpikahlatuista. Eihän se kirjoittaminen ole homma eikä
mikään, mutta se etsiminen ja selaaminen ja aiheiden keksiminen, uh.
Tuskanhiki tässä nousee ohimoille, kun ajattelen keväisiä
sunnuntaipäiviä omassa kopissani lukemassa tuntemattomia blogeja
ja väkertämässä niistä jotakin hyväntekeväisyyslärpykkää. Myös Kirsti
odottaa päiviä, että saa lukea mitä haluaa ja olla lukematta niitä,
mitkä saavat savun nousemaan korvista. Hei, on niitä.
Onhan
se tietty ollut opettavaista hypätä sivullisen S:n saappaisiin. Olemme
Kirstin kanssa molemmat pistäneet kaikki bloggarit samalle viivalle
toplistasijoituksesta riippumatta ja olen muutaman kerran hampaita
narskutellen pistänyt itseänikin halvasta, Kirstistä puhumattakaan.
Siitä syystä joskus kritiikki epäoikeudenmukaisesta kohtelusta tuntui
ylimitoitetulta, olinhan itsekin ollut omissa kynsissäni.Suoraan sanoen
kerran vitutti tosi rankasti mitä itsestäni kirjoitin. Että piti sen ämmän mennä tommosta sanomaan...Kenenkään
ei tietenkään ole kestettävä kaikkea mitä täältäkin on tullut. Lehteä
on vain kovin vaikea pitää mairitellen jokaikistä. Kuka hitto sellaista
jaksaisi edes lukea. Meiltä toivottiin useaan kertaan, että jättäisimme
mainitsematta jo suosittuja blogeja, mutta niissähän ne useimmat
lukijat majailivat. Miten olisimme saaneet näkyvyyttä vähemmän huomiota
saaneille blogeille esittelemällä pelkästään tuntemattomia blogeja
muutamalle tuntemattomalle lukijalle? En usko, että moni on tullut
todella epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, se ei ainakaan koskaan ollut
tarkoitus. Siitä syystä jätämme arkiston vielä näkyviin. Jonkun ajan
päästä moni asia näyttääkin ihan erilaiselta kuin miltä se näyttää nyt.
Jos ei, niin ottakaa yhteyttä.
Kaiken kaikkiaan
parhaimmillaan Blogisanomien tekeminen tuntui ihan kivalta.
Toivottavasti siitä oli iloa. Onhan niitä kohokohtiakin ollut. Oli
todella harmi, ettei haastatteluille löytynyt enempää aikaa, ne olivat minustakin
ihania ja monilta olisi tehnyt mieli udella kaikenlaista. Muutenkin olo
on aika hyvä ja huojentunut. Onpahan ainakin tullut luettua blogeja ja
kurkistettua tuhansiin kirjoituksiin ja kerrottua niistä jotakin myös
muille. Nyt on aika lopettaa ja toivottaa onnea toisille metablogeille
ja kaikille bloggareille. Kiitos.
perjantai, 17. maaliskuu 2006
Kommentit