Netti-aika kuluu niin nopeasti. Joko näitä lehtiä on sata? No on niitä. Ei tullut vielä edes ihan vuotta täyteen, mutta silti tässä on olo kuin mummelilla, antiikkinen, hieman patinoitunut. Sata numeroa Blogisanomia on tehnyt meistä omissa silmissämme instituution, vaikka suurin osa lukijoistamme on toki osannut asettaa meidät siihen lokeroon johon kuulumme, eli yhdeksi omituiseksi, eikä kovinkaan järkeväksi ilmiöksi Blogistanian omituisuuksien keskellä.

Onko tässä näiden sadan numeron voimin saatu jotakin aikaan? Joitakin olemme ilahduttaneet, jotkut ovat pahoittaneet mielensä. Linkkien kanssa on tullut sählättyä aika tavalla ja välillä on tullut viitattua vähän mihin sattuu. Onko sananvapaus edistynyt Blogistaniassa? Mielipiteitä on varmaan monia ja epäilen että on myös monia joilla ei ole asiasta mielipidettä.

Valoa kohden mennään, jokin muukin alkaa vähitellen heräillä kuin Siisi. Ei ole sotkua, vaan kukkia täälläkin. Kevät on sopiva aika päästää irti menneisyydestä. Heittää vaikka ex-kumppanin arkistot roskiin jos tämä ei ole niitä pariin vuoteen kaipaillut. Joskus sitä tosiaan jää roikkumaan menneisyyteensä. Edessä odottava tuntematon pelottaa. Sitä takertuu tuttuun ja turvalliseen, vaikka se olisi oikeastaan käynyt jo rasitteeksi.

Blogisanomien ylläpitokin on ollut omalla tavallaan kuluttavaa elämää, mutta sen julkisuuden kanssa on ollut vähän niin ja näin.  No pääsimmehän me Kuukausiliitteeseen, lieneekö tuo uramme kohokohta. Vaikea sanoa, pitäisi tarkistaa S:ltä. Julkisuus on kuitenkin voimatekijä. Mari Koo huomasi että esiintyminen televisiossa kuusinkertaisti kävijämäärän. Meillä näitä televisiotähtiä on jo enemmänkin. Huhujen mukaan myös Mieto Marinadi (ei löydy yhteyttä, linkitän myöhemmin) on menestyksekkäästi esiintynyt televisiossa ja Uberkuulkin mainittu. Toivomme kävijäryntäystä heidänkin blogeihinsa.

Miten kuvata ulkopuolisuus kaupungissa jossa on opiskellut, tehnyt työtä, ollut työtön, kyselee Tukholmalainen. Samalla tavalla voisin pohtia suhdettani Blogistaniaan. Olenko sisällä vai ulkona? Kuulunko tänne, vai en? Riippuu varmaan päivästä. Joskus olen innokkaampi kuulumaan tähän vellovaan verkkoyhteisöön, joskus taas tuntuu, että on hyvä päivä irrottaa piuha päästä ja lähteä kuuntelemaan kuinka mustarastas laulaa. Kultaisen kuukkelin sulosäveliähän tässä on odoteltu, mutta taitaa siltä osin kisa olla hiukan myöhässä. Ehkä kultainen kuukkeli on lintunfluenssan ensimmäinen kotimainen uhri. En tiedä, kyselkää Samilta. Kyllähän meidän piti  hehkuttaa ehdokasasetteluita ja kritisoida purevasti raatia ja kategorioita, mutta tämä blogielämä on tällaista, hiukan vastuutonta ja lyhytjänteistä. Kaikki hauska loppuu aikanaan ja pitää tunnistaa se kohta jossa on syytä suunnistaa kohti uusia seikkailuja. Haikeaahan tämä.  Tässä voi tulla vielä sellainenkin olo, että kukaan ei rakasta minua ja viiltelen itseäni muovilusikalla. Mutta se on sen ajan murhe. Juuri nyt tunnen itseni teinitytöksi joka on ihastunut ensimmäistä kertaa, mutta minä olen ihastunut ajatukseen ettei minun tarvitse enää koskaan päivittää Blogisanomia.

Jäähyväisnumeron perässä on S:n perusteellinen historiikki siitä kuinka tämä instituutio sai alkunsa. Omasta puolestani kiitän kaikkia tilaajiamme ja lukijoitamme ja varsinkin kaikkia jotka ovat jaksaneet kommentoida ja linkittää ja ovat ymmärtäneet lehtemme tarkoituksen. Muita blogiyhteisön jäseniä kiitämme kärsivällisyydestä. S:ää kiitän hyvästä yhteistyöstä ja siitä että hän on ollut loistava pomo. Ei minulla sitten oikein muuta sanottavaa olekaan joten lainaan runoilijaa ja totean että merkitys ja tarkoitus on kuin vessanpytyn kannella, eikä sitten muuta kuin kukkahattu päähän keikkumaan.

Hyvää loppuelämää, olette rakkaita!